Aihearkisto: Romppanen

Katto, joka ei ollut kerros

Julkaistu , kirjoittanut

Kävele Boulevard Haussmannia pitkin ja katso ylös. Aivan rakennusten yläreunassa, kivijulkisivun loppuessa, alkaa harmaa sinkkikatto, joka nousee jyrkästi taivasta kohti. Siihen on lyöty pieniä ikkunoita. Ne näyttävät ahtailta, melkein jälkikäteen puhkaistuilta.

Ne ikkunat ovat verolaskelma.

Kaksi lapetta, yksi idea

Mansardikatto on helppo tunnistaa, kun tietää mitä etsii. Katon lape on kaksiosainen: ylhäällä loiva, alhaalla jyrkkä, melkein pystysuora. Jälkimmäinen on se osa, joka tekee tempun.

Tavallisen harjakaton alle jää kolmionmuotoinen ullakko, jossa voi seistä suorassa vain keskellä. Mansardin jyrkkä alalape taas nostaa seinät lähes täyteen korkeuteen. Ullakosta tulee huone. Huoneista tulee kerros.

Nimi tulee François Mansartilta (1598–1666), ranskalaisen barokin huippuarkkitehdiltä. Hän ei keksinyt muotoa — varhaisin tunnettu esimerkki on Pierre Lescot’n työtä Louvressa noin vuodelta 1550 — mutta hän käytti sitä niin näyttävästi ja niin usein, että muoto sai hänen nimensä. Hieman vääristyneenä: Mansart muuttui mansardiksi.

Sitten tuli laki

Tässä alkaa varsinainen tarina, ja se on ranskalainen.

Vuonna 1783 Pariisi sääti rakennusten enimmäiskorkeudeksi 20 metriä. Järkevä määräys: kapeille kaduille ei haluttu pystyttää valoa tukkivia tornitaloja.

Mutta laissa oli yksi sana, joka ratkaisi kaiken. Korkeus mitattiin räystäslistaan asti — siihen vaakasuoraan listaan, jossa kivijulkisivu päättyy ja katto alkaa.

Kaiken, mitä rakennettiin sen listan yläpuolelle, ei laskettu mukaan.

Lue se vielä kerran. Katon sisään mahtuva asuintila oli korkeusrajan ulkopuolella. Vapaa.

Miten tonttinsa omistava pariisilainen luki tuon lain

Kuvitellaan kaksi taloa vierekkäin samalla kadulla.

Ensimmäisessä on tavallinen harjakatto. Neljä kerrosta, ja sitten katto, jonka alla ei tee mitään.

Toisessa on mansardikatto. Neljä kerrosta — ja niiden päällä lähes täysikorkuinen viides kerros, joka piiloutuu katon jyrkkään alalapeeseen. Räystäslista on samalla korkeudella. Laki näkee molemmat samanlaisina.

Toinen talo tuotti omistajalleen kokonaisen kerroksen vuokrattavaa pinta-alaa enemmän. Ilman lisämaata. Ilman korkeusrajan rikkomista. Ilman, että rakennus virallisesti kasvoi senttiäkään määräysten silmissä.

Valinta ei ollut vaikea.

Ei veronkiertoa, vaan lain lukutaitoa

Tästä syntyi sitkeä kansantarina: mansardikatto olisi keino kiertää veroja, koska Pariisissa verotettiin kerrosten lukumäärän mukaan.

Totuus on tarinaa hienovaraisempi. Kyse oli ennen kaikkea korkeusrajasta, ei suorasta kattoverosta — vaikka myöhemmin käyttöön tullut ikkunavero hivenen söi houkutinta. Mutta lopputulos oli juuri se, mistä huhu kertoo: katon sisään saatiin tilaa, jota säännöt eivät rankaisseet.

Se ei ollut laitonta. Se ei ollut edes harmaata. Se oli sitä, mitä jokainen taitava rakennuttaja tekee yhä tänään — kellareita, parvia, teknisiä tiloja, jotka eivät syystä tai toisesta täytä samalla painolla rakennusoikeuden laskukaavaa. Lakia ei kierretty. Sitä luettiin huolellisesti.

Ja kun riittävän moni lukee saman lain samalla tavalla, lopputulos kivettyy kaupungin kasvoihin.

Haussmann teki siitä pakollista kauneutta

1850-luvulla Napoléon III ja prefekti Georges-Eugène Haussmann repivät auki keskiaikaisen Pariisin ja vetivät tilalle leveät bulevardit. Uusille rakennuksille määrättiin tarkat korkeudet ja yhtenäinen ilme. Saman kadun talojen tuli näyttää siltä, että ne kuuluvat yhteen.

Mansardikatto sopi tähän täydellisesti. Se antoi omistajalle lisää vuokrattavaa tilaa, pysyi korkeusmääräysten sisällä ja tuotti kadulle sen tasaisen, juhlallisen kattolinjan, jonka me yhä yhdistämme Pariisiin. Napoléon III suosi tyyliä myös poliittisena eleenä: vanha ranskalainen muoto antoi hänen hallinnolleen historian patinaa.

Niin sattuma jähmettyi tyyliksi. Verolaista syntynyt ratkaisu muuttui kaupungin tunnukseksi.

Ne pienet ikkunat ullakolla

Palataan alkuun, niihin ahtaisiin ikkunoihin katon jyrkässä osassa.

Kerros, jonka laki päästi vapaaksi, ei ollut talon paras. Katon alla katto vinosti viistää, ikkunat ovat pieniä, portaita on monta. Niinpä siitä tuli usein palvelusväen kerros tai halvin vuokra-asunto talossa — chambre de bonne, piikahuone, johon noustiin omia takaportaitaan.

Vuosisataa myöhemmin sama vinokattoinen ullakko on Pariisin romanttisin osoite: opiskelijoiden, taiteilijoiden ja kattojen yli avautuvien näkymien kerros. Tila, joka syntyi siitä, ettei sitä laskettu kerrokseksi, on nyt se kerros, josta haaveillaan.

Verolaskelmasta tuli postikortti.

Miten muoto lähti Pariisista maailmalle

Tyyli ei jäänyt Ranskaan. Toisen keisarikunnan (1852–1870) maine levitti sitä, ja mansardikatosta tuli kosmopoliittisen, pariisilaisen hienostuneisuuden merkki myös paikoissa, joissa mitään korkeusrajaa ei ollut.

Yhdysvalloissa ja Kanadassa siitä tuli 1860- ja 1870-luvuilla Second Empire -tyylin tunnusmerkki — kaupungintalot, hotellit, rautatieasemat ja Uuden-Englannin kartanot saivat mansardikattonsa, usein italialais- ja uusgoottilaisin koristein. New Yorkin vuoden 1916 kaavoituspäätös, joka vaati korkeiden talojen sisäänvedettyjä yläosia, teki muodosta jälleen käytännöllisen.

Lontoossa kaava sulkeutui takaisin alkuperäänsä. 1930-luvun rakennusmääräykset rajasivat talojen korkeuden mutta sallivat erikseen kaksi kattoon sijoitettua kerrosta — täsmälleen sama logiikka kuin Pariisissa 150 vuotta aiemmin. Korkeiden rakennusten mansardikatosta tuli käytännössä pakollinen.

Ja 1960–70-luvulla muoto palasi vielä kerran, nyt halpana jäljitelmänä: amerikkalaisten ostoskeskusten ja motellien päälle lyötiin vino, ikkunaton ”mansardi”, jonka ainoa tehtävä oli piilottaa ilmastointikoneet katseilta.

Pitkä matka 1783 räystäslistasta motellin kojeiston suojaan. Mutta sama idea kantaa läpi koko matkan: jos sääntö mittaa vain tiettyyn kohtaan asti, rakennetaan se loppu sen kohdan yläpuolelle.

Lähteet

Rajat yli kulkenut elämä

Julkaistu , kirjoittanut

Lapin pohjoiset kylät syntyivät osin lupauksista. Ruotsin kuninkaan 1600-luvulla antamat verohelpotukset houkuttelivat suomalaisia perheitä koettamaan onneaan tundran ja tunturien kainalossa. Moni lähti, osa löysi uuden kodin, mutta elämä ei ollut helppoa. Maa oli karua, talvet pitkiä, ja kylvöt epävarmoja. Jokainen leiviskä leipää, jokainen kuivattu kala ja jokainen karjanpoikanen olivat elämän ja kuoleman kysymys.

Kun 1800-luvun suuret nälkävuodet koettelivat Suomea, Lapissa tilanne kävi äärimmäiseksi. Ruoka loppui, eikä kruunun lupauksilla ollut enää merkitystä. Monet perheet joutuivat mahdottoman eteen: miten pelastaa lapset, kun ei ole leipää annettavaksi?

Silloin apuun astuivat naapurit, eivät niinkään valtakunnan rajat. Saamelaiset, joiden elämäntapa nojasi poronhoidon, kalastuksen ja liikkuvuuden varaan, olivat vuosisatojen ajan kulkeneet Norjan rannikon ja sisämaan välillä. He tunsivat polut ja yhteydet. Näinä kohtalon vuosina he auttoivat myös suomalaisia uudisasukkaita. Lapset saatettiin pororeessä tai jalan merenrantaan, Norjan puolelle, missä kalasta ei ollut puutetta ja missä rikkaammat kalastajaperheet saattoivat ottaa heidät kasvattilapsiksi.

Tämä ei ollut helppoa – ei lapsille, ei vanhemmille, ei kellekään. Mutta se oli tapa selviytyä. Ihmiset luopuivat omastaan, jotta lapsi saisi jatkaa elämää. Ja ihmiset ottivat vastaan, koska tunsivat vastuunsa toisia kohtaan. Elämän raakuus ja armottomuus kohtasi ihmisten kyvyn auttaa – ja juuri siinä on se hiljainen voima, joka on kantanut läpi sukupolvien.

Vuosisatoja myöhemmin, Oslon Gardermoenin lentokentän odotushallissa, kaksi matkustajaa juttelee sattumalta. Toinen on matkalla Ruijasta etelään, suvultaan kalastajaperheestä, jolla on suomalaisia juuria. Toinen on Rovaniemeltä, Lapin sisämaan kasvatti. Heidän puheensa kääntyvät historiaan, sukuun, esi-isiin. Ja hetken päästä he huomaavat: heidän tarinansa kietoutuvat yhteen. Sama esiesiesi-isä, sama verijuonne, joka aikanaan kulki nälänhädän ja pakkasen, pororeittien ja kalaisien vuonojen yli.

Käsittämättömän vaikeista oloista jäi jäljelle jotain kestävää – yhteys, joka ylittää sekä sukupolvet että rajat.

A Little Thought on a Fire-Warmed Day

Julkaistu , kirjoittanut

It was one of those days when things didn’t quite go as planned. Not badly — just not how you’d hoped.

Pooh sat on the wooden bench near the firepit, watching the kettle sway gently above the flames.

Piglet shuffled over and sat beside him.

“What are we waiting for?” Piglet asked quietly.

“We’re not really waiting,” said Pooh. “We’re just letting the water remember how to boil.”

Piglet tilted his head. “Does it forget?”

“Sometimes,” Pooh said. “Just like we do. That’s why it helps to sit a while. And maybe have a cup of something warm.”

Piglet nodded. “Is the world feeling a bit… tangled today?”

“Mm-hmm,” said Pooh. “But tea — or coffee — untangles better over a fire.”

So they sat, saying nothing more. And the kettle began to sing, in that quiet way kettles do when they’re about to do something important.

Jos tiellä olisi numero…

Julkaistu , kirjoittanut

USA:n Interstate Highway System -moottoriteiden numerointijärjestelmän takana oli Federal Highway Administration (FHWA), mutta sen suunnittelu perustui 1950-luvulla tehtyihin tutkimuksiin ja käytäntöihin, joita kehitti American Association of State Highway and Transportation Officials (AASHTO).

Numerointijärjestelmän idea

• Parilliset numerot (0-loppuiset) kulkevat itä-länsi-suunnassa.

• Parittomat numerot (5-loppuiset) kulkevat pohjois-etelä-suunnassa.

Tämä järjestelmä otettiin käyttöön, jotta liikenteenohjaus ja reittien hahmottaminen olisi helpompaa. Se perustui vanhempaan U.S. Highway -järjestelmään, mutta se suunniteltiin erityisesti moottoriteille.

Numerointilogiikka

• Itä-länsi tiet numeroitiin etelästä pohjoiseen päin (esim. I-10 on etelässä, I-90 pohjoisessa).

• Pohjois-etelä tiet numeroitiin lännestä itään päin (esim. I-5 länsirannikolla, I-95 itärannikolla).

• Kolminumeroiset reitit ovat yleensä joko kehäteitä tai rinnakkaisreittejä pääväylille.

Taustalla oleva ajatus

Kun Dwight D. Eisenhower käynnisti Interstate Highway System -ohjelman 1956, sen tavoitteena oli:

1. Sotilaallinen strategia – mahdollistaa nopeat joukko- ja tarvikekuljetukset kriisitilanteessa.

2. Taloudellinen kehitys – helpottaa kaupankäyntiä ja matkustamista osavaltioiden välillä.

3. Liikenneturvallisuus – parempi ja suorempi tieverkosto vähentää onnettomuuksia.

Numerointijärjestelmä on yksi tapa tehdä monimutkaisesta tieverkostosta helposti ymmärrettävä ja käytettävä. Tämä sama logiikka on myös monissa muissa maissa, mutta USA:ssa se on erityisen systemaattinen.

What makes a good citizen

Julkaistu , kirjoittanut

In 1970, students in a fifth-grade class at Hawthorne School in Beverly Hills were assigned to write a letter to someone they admired, asking them ”What makes a good citizen?”


Joel Lipton, 10 years old at the time, wrote to Peanuts cartoonist Charles Schulz.
Joel got a reply…

Kauan eläköön Firefox

Julkaistu , kirjoittanut

Oheinen kuva tulee joka kerta kun antaa Firefox:n automaattisen päivityksen pyöriä. Ja, eiku käsin poistamaan ja käsin asentamaan uudelleen. Tiedäthän, ohjauspaneeli – lisää / poista sovellus – firefox – poista asennus. Epämiellyttäväksi tämän tekee se että firefox:ssa on sen seittämän eri lisuketta säätöineen.

Mutta miksi firefox tekee näin?

Firefox:n virhekannassa kerrotaan vastaavasta tilanteesta mutta siinä käyttäjä on ollut liikkeellä ns. rajoitettuna käyttäjänä. Itse pyörin koneessa (Windows:n termein sanottuna) tehokäyttäjänä. Muut automaattipäivitykset toimivat, jopa Applen.

Sopii toivoa että 3.5 versio firefox:sta korjaa vihdoin tilanteen.

Aina ei näköjään open-source ole se toimivin ratkaisu. Meneppäs tästä ongelmasta kyselemään open source fundamentalisteilta. Ei kiitos.