Lapin pohjoiset kylät syntyivät osin lupauksista. Ruotsin kuninkaan 1600-luvulla antamat verohelpotukset houkuttelivat suomalaisia perheitä koettamaan onneaan tundran ja tunturien kainalossa. Moni lähti, osa löysi uuden kodin, mutta elämä ei ollut helppoa. Maa oli karua, talvet pitkiä, ja kylvöt epävarmoja. Jokainen leiviskä leipää, jokainen kuivattu kala ja jokainen karjanpoikanen olivat elämän ja kuoleman kysymys.
Kun 1800-luvun suuret nälkävuodet koettelivat Suomea, Lapissa tilanne kävi äärimmäiseksi. Ruoka loppui, eikä kruunun lupauksilla ollut enää merkitystä. Monet perheet joutuivat mahdottoman eteen: miten pelastaa lapset, kun ei ole leipää annettavaksi?
Silloin apuun astuivat naapurit, eivät niinkään valtakunnan rajat. Saamelaiset, joiden elämäntapa nojasi poronhoidon, kalastuksen ja liikkuvuuden varaan, olivat vuosisatojen ajan kulkeneet Norjan rannikon ja sisämaan välillä. He tunsivat polut ja yhteydet. Näinä kohtalon vuosina he auttoivat myös suomalaisia uudisasukkaita. Lapset saatettiin pororeessä tai jalan merenrantaan, Norjan puolelle, missä kalasta ei ollut puutetta ja missä rikkaammat kalastajaperheet saattoivat ottaa heidät kasvattilapsiksi.
Tämä ei ollut helppoa – ei lapsille, ei vanhemmille, ei kellekään. Mutta se oli tapa selviytyä. Ihmiset luopuivat omastaan, jotta lapsi saisi jatkaa elämää. Ja ihmiset ottivat vastaan, koska tunsivat vastuunsa toisia kohtaan. Elämän raakuus ja armottomuus kohtasi ihmisten kyvyn auttaa – ja juuri siinä on se hiljainen voima, joka on kantanut läpi sukupolvien.
Vuosisatoja myöhemmin, Oslon Gardermoenin lentokentän odotushallissa, kaksi matkustajaa juttelee sattumalta. Toinen on matkalla Ruijasta etelään, suvultaan kalastajaperheestä, jolla on suomalaisia juuria. Toinen on Rovaniemeltä, Lapin sisämaan kasvatti. Heidän puheensa kääntyvät historiaan, sukuun, esi-isiin. Ja hetken päästä he huomaavat: heidän tarinansa kietoutuvat yhteen. Sama esiesiesi-isä, sama verijuonne, joka aikanaan kulki nälänhädän ja pakkasen, pororeittien ja kalaisien vuonojen yli.
Käsittämättömän vaikeista oloista jäi jäljelle jotain kestävää – yhteys, joka ylittää sekä sukupolvet että rajat.