Löysin vanhan pilakuvan. Siinä on kaupunki, ja kaupungin joka pinnalla lukee sama asia: kaksi kertaa kaksi on viisi. Lipuissa, mainostauluissa, kerrostalon kyljessä, puiston kyltissä. Etualalla juoksee yksi mies, ja hänen lipussaan lukee neljä.

Perässä tulee kaksi hoitajaa ja ambulanssi.

Kuva on vuosien takaa. Ajatus ei ole vanhentunut päivääkään.

Suomalainen on aina osannut tiivistää tällaisen yhteen lauseeseen. Leino teki sen runomitassa, Heli Laaksonen tekee sen lounaismurteella ja pilke silmäkulmassa. Hyvä sutkaus on meillä kansallinen voimavara siinä missä sauna ja sisu, ja sitä on tarvittu yllättävissäkin paikoissa. Ei presidentin turvamiestäkään pelkällä voimalla ja kärsivällisyydellä pärjää, jos kielestä ei ole mihinkään.

Mutta palataan laskutoimitukseen.

Orwell antoi Winston Smithille yhden ainoan vapauden määritelmän: vapaus on vapautta sanoa, että kaksi plus kaksi on neljä. Jos sen saa sanoa, kaikki muu seuraa perässä. Jos ei saa, mikään muu ei auta.

Pilakuvassa ei kuitenkaan näy Isoveljeä. Ei kasvoja, ei puhujaa, ei ketään joka olisi viitosen keksinyt. On vain kaupunki, joka on ehtinyt maalata sen kaikkialle, ja ambulanssi, joka hoitaa poikkeamat. Juuri se tekee kuvasta epämukavan. Kukaan ei määrää. Riittää, että kaikki ovat samaa mieltä.

Sokrates kiinnitti tähän huomiota jo pari ja puoli tuhatta vuotta sitten. Platonin kirjaamana hän ihmetteli, miksi laivan ohjaamiseen vaaditaan taito, mutta valtion ohjaamiseen riittää, että osaa kerätä riittävästi käsiä pystyyn. Ateenan kansankokous vastasi kysymykseen omalla tavallaan ja äänesti hänet juomaan myrkkymaljan. Enemmistö oli puhunut. Kaksi kertaa kaksi oli viisi.

Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti puolestaan kokonaisen kirjan tyhmyyden ylistykseksi. Siinä hulluus itse nousee puhujakorokkeelle ja selittää, kuinka ilman häntä ei mikään yhteisö pysyisi kasassa. Satiiria toki, mutta siinä on se Erasmuksen koukku: hän antaa hulluuden puhua niin vakuuttavasti, että lukija huomaa nyökkäilevänsä.

Nietzsche tiivisti saman vielä lyhyemmin. Yksilöissä hulluus on harvinaista, mutta ryhmissä, kansakunnissa ja aikakausissa se on sääntö.

Siinä se pilakuvan mies juokseekin. Ei hän ole hullu. Hän vain laskee oikein väärässä kaupungissa.

Ja tässä kohtaa olisi houkutus osoittaa sormella. Nehän ne maalaavat viitosta seiniin, ne toiset. Mutta kuva ei toimi niin. Kaupunki ei ole vasemmalla eikä oikealla, ei Suomessa eikä Ranskassa, ei rikkaiden eikä köyhien. Kaupunki on siellä, missä riittävän monta ihmistä on riittävän pitkään katsonut samaa lukua. Viitosen voi oppia lukemaan seinästä mistä suunnasta tahansa, ja jokainen meistä on jossain asiassa kävellyt sen ohi nyökäten.

Siksi vanha pilakuva kestää. Se ei pilkkaa ketään erikseen. Se vain näyttää, mitä tapahtuu, kun oikeassa oleminen muuttuu yhteisöllisestä hyveestä yksityiseksi häiriöksi.

Kaksi kertaa kaksi on edelleen neljä. Kannattaa vain katsoa ympärilleen ennen kuin nostaa lipun.